Lue täältä tarinan ensimmäinen osa.

Olin siis löytänyt Pullamummon ja oli aika tiedustella kainosti mahdollisuudesta päästä aputytöksi pullanleivontaan. Luuri rohkeasti käteen ja soittamaan. Hieman kyllä jännitti, miten Birgit suhtautuisi siihen, että vieras ihminen haluaa tulla hänen kotiinsa leipomaan! Aasinsillaksi ei oikein kelvannut se, että täällä on Kinuskikissa. 🙂

*ring ring*
”Haloo?”
”Onko siellä Birgit?”
Myöntävän vastauksen saatuani esittelin itseni (ilman Kinuskikissaa) ja mainitsin ”linkistäni” – ystävästäni, joka oli junaillut minulle Birgitin yhteystiedot.
”Olen kuullut, että teet upeita pullakransseja ja pitkoja. Ottaisitko minut aputytöksi, jotta minäkin oppisin nämä taidot?”
Birgit lupasi naurahtaen. Löimme samantien lukkoon päivän, jolloin saapuisin. Minä vielä vannotin, että haluan olla mukana taikinan tekemisessä alusta asti. Mitään ei saisi aloittaa ennen kuin olen saapunut. Näin sovittiin.

Leivontapäivä koitti jo seuraavalla viikolla. Haarukoin navigaattorista osoitteen ja matka kohti Porvoon takamaita saattoi alkaa. Kohteen lähestyessä aloin olla melko varma, että jotain on pielessä. Tiesin, että kyseessä on kylä lähellä Porvoota, mutta navigaattori ohjasi minut yhä syrjäisemmille pikkuteille. Lopulta ympärillä oli pelkkää metsää ja seuraava tie oli aina edellistä kapeampi ja kuoppaisempi. Puhelimen karttasovellusta tutkaillessa mieli hieman rauhoittui: tie ei ollut onneksi päättymässä keskelle erämaata, vaan kulki sen halki. Lopulta maisema alkoi avartua ja tuli tunne, että saavutaan ”johonkin”. Pian ensimmäiset talot ilmaantuivatkin näkyviin. Hetken päästä navigaattori ilmoitti, että olen perillä. Kilometrin päässä kulki hyväkuntoinen asfalttitie – nopein reitti tänne Helsingistä. Mutta navigaattori oli halunnut metsäajelun!

Kaarsin punatiilisen omakotitalon pihaan, joka näytti viehättävältä pensaineen ja istutuksineen. Pihan reunassa oli vanha tallirakennus, nurmikon keskellä puinen keinu ja ympärillä avarat peltoaukeat. Näkymän teki täydelliseksi se, että kuistilla saapumistani seurasi herttaisessa sinivalkoisessa esiliinassaan minun Pullamummoni. Tunsin heti olevani lämpimästi tervetullut.

Birgit oli pitänyt kiinni lupauksestaan ja oli esivalmistellut taikinaa vain sen verran, että oli ottanut ainekset ajoissa huoneenlämpöön. Päätimme tehdä litran taikinan, josta saisimme riittävästi harjoittelumateriaalia sekä kransseihin (tai rinkeleihin, kuten hän niitä kutsui) että pitkoihin. Taikina tehtiin alusta saakka käsin vaivaamalla. Sain kunnian työntää käteni tähän taikinaan. Olo oli kuin pikkutyttönä oman äidin tai mummon kanssa, jolloin avustaminen keittiöhommissa oli suuri etuoikeus.

Vaivaamisen lomassa seurasin tarkkaavaisesti, kuinka paljon aineksia Birgit joukkoon laitteli – reseptiä ei tietenkään ollut paperilla, joten ainoa tapa oli saada määrät lennosta kiinni. Hyvilläni panin merkille, että resepti oli pitkälti sama, jota itse käytän – ei sekään toki tuulesta temmattu vaan omalta äidiltäni peritty. Oli mielenkiintoista huomata, että ainesten sekoittelujärjestys, jota itse aina noudatan kirjaimellisesti, oli kuitenkin erilainen. Maitoon sekoitettiin mausteita ja sokeria ja hiiva laitettiin joukkoon vasta myöhemmin. Voita tuli runsaasti – vähintään yhtä paljon kuin omaan taikinaani ja se oli niin pehmeää, ettei erillistä sulatusta tarvinnut tehdä. Jauhot ovat Birgitin mukaan yksi hyvän pullan salaisuuksista. Kun lapset olivat pieniä, ne saatiin oman pellon viljasta itse jauhamalla. Sen veroista pullaa ei nykypäivänä enää saakaan!

Pullataikinan äärellä oli luontevaa muistella sitä, minkälaisesta pullaperinteestä tässä suvussa oli kysymys. Ja aivan vähäinen sen rooli ei ollutkaan. Leipomisen salat Birgit kertoi oppineensa omalta anopiltaan. Kun hän tuli 50-luvulla taloon, oli tapana pyöräyttää joka lauantain alkajaisiksi 4 litran taikina. Tässä kohtaa yritän parhaani mukaan olla näyttämättä, miten tuskaiselta tämä vaivaisen litran kokoisen taikinan vaivaaminen minusta tuntuu.

Taikinasta leivottiin useimmiten pitkoja – isoja sellaisia – pikkupitkoja ei Birgit väitä osaavansa tehdäkään. Perinteeseen kuului myös rotinarinkeli. Rinkeli vietiin aina taloon, johon oli syntynyt vauva – usein näitä tulikin kaikilta lähitienoon emänniltä. Tästä perinteestä Birgit pitää yhä kiinni. Leikillään hän myös ennustaa rinkelistä ennen vauvan syntymää. Vauvan sukupuolen voi päätellä siitä, miten rinkelin pinta repeilee uunissa. Lastenlasten kohdalla ennuste on pitänyt paikkansa joka kerta.

Lopulta saan irrottaa käden taikinasta ja se jätetään kohoamaan liinan alle. Sen aikana minulle tarjoillaan lounasta ja juttelemme hieman siitä, mitä muuta Birgitin kotona ennen vanhaan leivottiin kuin isoja pullataikinoita. Hanna-tädin kakkuja, siirappipiparkakkuja, kaurakeksejä… Kakkujakin toki välillä, vieraille tai juhliin. Kakun väliin tuli hilloa, päälle kermavaahtoa ja koristeeksi marjoja tai suklaanappeja. Rahkapiirakka oli vailla vertaa, sillä rahka valmistettiin itse hapatetusta maidosta. Viikolla leivottiin ruis- ja hiivaleipää.

Taikina on kohonnut ja pääsemme itse asiaan. Birgitin ohjauksessa opin neljän letin pitkon salat ja saan nähdä, miten upea rotintarinkeli syntyy. On hienoa, että oppi siirtyy eteenpäin sukupolvien yli ja minä saan olla sitä jakamassa taas eteenpäin. Pitko- ja rinkeliohjeisiin palaan vielä myöhemmin reseptin muodossa – jotta taito jatkaisi elämistä yhä uusien leipureiden käsissä.

On tullut aika kiittää Birgitiä. Ilmassa on haikeutta, sillä yhteinen leivontapäivä oli mieleenpainuva ja mukava kokemus. Halauksen kera minut lähetetään matkaan. Olo on kuin lapsena Pohjanmaan mummon luota lähtiessä. Mummo jäi aina vilkuttamaan, kunnes auto poistui näkyvistä.