Suomalaisuuden merkitystä pohtiessa ajatus menee omiin isovanhempiin ja heidän tekemiinsä uhrauksiin. Kuulun siinä mielessä onnelliseen sukupolveen, että olen omin korvin kuullut sota-ajasta mummin ja vaarin, isäni vanhempien, kertomana. Molemmat puhuivat sodasta hyvin avoimesti omista näkökulmistaan.

Taistelut, sotilastovereiden kaatumiset ja läheltä piti -pelastumiset tulivat eläviksi vaarin kertomuksissa. Voiko noiden kokemusten kanssa päästä koskaan sinuiksi, vaikka sodasta olisi hengissä selvinnytkin? Vaarin tapa käsitellä asiaa oli puhua sodasta läheisilleen. Mummi, joka oli kuullut tarinat monet kerrat, välillä turhautui ja saattoi sanoa kipakasti: ”Älä nyt taas aloita siitä sodasta!”. Mutta näin jälkikäteen ajatellen ne kertomukset ovat tuoneet korvaamattoman arvokasta perspektiiviä isänmaamme historiaan.

Oma selviytymisensä oli mummilla, joka jäi töihin kukkakauppaansa Helsingin Mannerheimintielle silloisen kaupungin laidalle. Mummi työskenteli juuri sodan alla avatussa liikkeessään koko talvi- ja jatkosodan ajan. Kysyntää oli, sillä lähes kaikki muut kukkakaupat olivat sulkeneet ovensa. Aluksi pommisuojaan menoa välteltiin talon romahtamisen pelossa. Niinpä pommihälytyksen tullessa mummi juoksi putiikistaan Laakson sairaalan aidan yli sairaalan puistomaiselle tontille. Pommikone lensi suoraan ylitse ja mies tulitti koko ajan. Mummi piiloutui puunrunkojen taakse ja kiersi puun runkoa koneen etenemisen mukaan. Puun juurelle jäivät myös ruusut, jotka mummi oli liikkeestä lähtiessään hädissään ottanut mukaan.

Isovanhemmat ovat mielessäni myös tämän reseptin kautta. Pohjanmaalla asuvien äitini vanhempien kanssa sota oli puheissa vähemmän. Paappa ei sodasta kuulemma juuri kertonut edes lapsilleen. Isun, Pohjanmaan mummin, merkitys leivontaperinnön kautta on sitäkin tärkeämpi. Juhlistankin itsenäisyyspäivää näillä isun bravuureilla, jotka muokkasin Suomen lipun väreihin.