Yksi blogini nostalgisimmista resepteistä tulee nyt, liki 6 vuotta blogin perustamisen jälkeen. Olen silloin tällöin maininnut Helka-mummini, jota ihailin suuresti. Mummi oli valloittava persoona. Ensimmäisenä hänestä tulee mieleen hersyvä nauru ja kyky nauraa itselleen. Muistan, että jouluateriat olivat kaikkein odotetuimpia silloin, kun mummikin oli mukana. Hän oli hyvä tarinankertoja. Nauroimme vedet silmissä hänen jutuilleen, vaikka sama tarina oli usein kuultu kerran jos toisen aiemminkin. 😉 Tarinat olivat muistoja omasta elämästä tai matkan varrella kohdatuista henkilöistä. Hurjimpia olivat sodanaikaiset kertomukset. Kuvaus siitä, miten hän Helsingissä pommitusten keskellä juoksi naapuritalon pommisuojaan pieni vauva (isäni) sylissään, on jäänyt ikuisesti mieleeni.

Erityisen paljon vietin aikaa mummin kanssa kesäpaikassamme. Silloin mummi oli ainoa, joka oli hereillä jo kello seitsemän aamulla. Pääsin hänen viereensä pötköttelemään ja kuuntelemaan tarinoita, kun muut vielä nukkuivat.

Mummi oli hyvin naisellinen ja ihanasti turhamainen. Hän halusi olla huoliteltu mökilläkin. Aamuisen rupattelutuokion jälkeen hän siirtyi kampauspöydän ääreen. Lukemattomat kerrat seurasin vierestä, kuinka harmaat hiukset taipuivat kuohkeaksi nutturakampaukseksi. Jos päivän ohjelmaan kuului kauppareissu kirkonkylälle, saivat silmäluomet sipaisun sinistä ja poskipäät punaista. Näyttävän olemuksen kruunasivat koreat, itse ommellut hatut.

Uskon, että mummin esimerkki on muovannut omaakin naisihannettani. On ihan ok huolehtia ulkonäöstä ja olla sopivasti ”lady”, mutta tärkein asia on kuitenkin se, millainen ihminen on sisältä. Mummissa oli jotain aseistariisuvaa vilpittömyyttä ja aitoutta. Mieleeni on jäänyt hänen kykynsä asettua keskustelukumppaninsa ”tasolle”. Saatoin jutella mummille asioistani hyvinkin kaverilliseen sävyyn ja hän tuntui ymmärtävän nuorten maailmaa sieltä 70 vuoden takaakin.

Heikompiosaisten auttaminen oli mummille tärkeää. Usein oli jokin projekti menossa, jolla kirkon myyjäisiin kerättiin tavaraa jonkin hyväntekeväisyyskohteen hyväksi. Projektiin saattoi liittyä esimerkiksi pehmolelujen ompeleminen tai tossujen kutominen. Muutama yksittäinen tarina tulee mieleen mummin hyväsydämisyydestä. Muistan, kun mummi oli ostanut itselleen hienot saappaat, joihin ei olisi ollut edes varaa (ah, tähän voin samaistua!). Jostain syystä hänelle tuli kuitenkin jälkikäteen huono omatunto, ehkä ostos oli hetken mielijohde eikä todellinen tarve. Mummi kertoi oman äitinsä opetuksen: jos itsellä on mistä antaa, on annettava köyhemmille. Niinpä hienot, mutta turhat kengät päätyivät hyväntekeväisyyteen ja mummi jäi itse käyttämään vanhoja saapikkaitaan. Mummin tyyliin ei kuulunut saarnata tai tyrkyttää omia näkemyksiään. Hän viestitti arvoistaan omalla esimerkillään. Kerran mummi kuuli jossain kaukana maaseudulla asuvasta perheestä, jolta oli palanut talo. Kukkakauppiaana hän mobilisoi kauppiastuttujensa kesken keräyksen. Tämän ansiosta perheelle saatiin ostettua lehmä, mikä oli siihen aikaan arvokas ja hyödyllinen lahjoitus.

Nämä asiat minun oli tärkeää saada kertoa. Tämän muistelon johdattamana esittelenkin sitten reseptin, joka on ehkä eniten ”mummimainen”. Mummi ymmärsi makujen päälle ja hänellä oli monia klassikoita. Harvoista on kuitenkaan reseptiä tallella. Tämän mustikkapiirakan syntymistä olen kuitenkin niin monet kerran seurannut kesäpaikkamme keittiössä (jossa alla oleva kuvakin on napattu) vierestä, että siihen ei reseptiä tarvita. Kas tässä: maailman paras mustikkapiirakka maailman parhaalta mummilta. 🙂

Ohje on valtavan helppo ja simppeli. Sen kanssa ei tarvita edes lisukkeita. Pohja on ohut, joten se muuttuu uunissa hieman kovaksi, mutta sen aikaansaama rapsakkuus kuuluu asiaan.