Onpa hauskaa lukea teidän kommentteja, nähtävästi en ole ainoa, jolle köyhät ritarit ovat rakas lapsuusmuisto! Hassu juttu näissä tämän kaltaisissa ruoissa on, että en raaski syödä niitä kovin usein. Tuntuu aina, että muistoa pitää oikein vaalia ja säästää, ja kun sitten joskus syö jotain tämän kaltaista, niin siihen pitää aina aivan erityisesti keskittyä. Hauskaa, Maris, etten ole ainoa mykyrokkalapsi täällä! Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kuulen sielunsisaresta. Olen kotoisin Etelä-Suomesta, jossa rokkaa ei ainakaan minun lapsuudessani syöty, ja sain sitä vain käydessäni mummun luona pohjoisessa. Tuttavapiirin lapset eivät edes tienneet, mistä puhuin, jos puhuin mykyrokasta… 😀

Voi nams, täälläkin kuulostaa NIIN tutulle! Meidän mummo teki ”köyhikset” aina munamaitoon ja hillon kanssa niitä pisteltiin niin monta kun ehdittiin 🙂 Yksi lapsuuden tuoksuista on juurikin paistettu rasva (tuli mieleen tuosta rasvan roiskumisesta) 🙂

Vesi herahtaa kielen päälle sinun tarinaa lukiessa! Meillä mummu myös teki köyhiä ritareita minulle ja veljelle juuri noin kuinka kuvasit. Nyt omat poikani tekevät joskus jo itse ritarit 2000 luvun tyyliin koulusta tullessa. (Ohje löytyy leipomostani) ei varmastikaan yhtään niin hyvää kuin tämä perinteinen tyyli,mutta lapsi ystävällisempi ainakin! 🙂 täytyy kyllä joku kerta tehdä taas ihan näin perinteitä kunnioittaen! 🙂

Voi ei, tämä on kyllä tosi herkkua! Mutta tiedätkö mitä, minunkin lapsuuden suuriin herkkuihin kuului mykyrokka! Minusta tuntui aina, että olin vähän kummajainen, kun harvemmin lapset siitä rokasta niin kamalasti pitivät. Mutta kiva kuulla, että en ollut ainut mykyrokkaan hullaantunut lapsi 🙂